Olin pari päivää sitten pitkästä aikaa baarissa. Edellisestä kerrasta on jo kuukausia. Ihan huvikseen ei tule enää baareihin lähdettyä, vain ainoastaan silloin kun siihen on jokin erityinen syy. Tällä visiitillä oli mahdollisuus tavata opiskelukavereita kolmenkymmenen (!) vuoden takaa. Oikein hyvä syy vetää lilat luomiin ja nahkahousut jalkaan.

Jossain vaiheessa iltaa menimme ystäväni kanssa hakemaan lisää juotavaa. Seisoimme ihan siinä baaritiskin edessä ja jäimme odottelemaan vuoroamme. Edellämme olevia asiakkaita palveltiin oikein sujuvasti. Kun vihdoin olimme ainoat juomia odottavat asiakkaat, päätti tarjoilija häipyä paikalta. Tilalle tuli hetken kuluttua uusi. Säntäsimme välittömästi hänen puheilleen, että olisiko se jo meidän vuoro. 

Ystäväni kanssa tietysti mainitsimme tarjoilijan yllättävästä poistumisesta ja valitimme pitkää odotusaikaa. Tämä uusi tarjoilija arveli, että ehkä hänen kollegansa ei vaan ollut huomannut meitä. Valituksemme, hyvin hillitty sellainen, teki kuitenkin selväksi, että palvelu oli mielestämme surkeaa eikä voinut mitenkään olla mahdollista, että olisimme olleet näkymättömiä (tai ehkä sitten olimme, sillä paikka oli kalliolainen hipsteribaari, emmekä tainneet ihan näyttää vakioasiakkaalta). 

Antaessamme siinä palautetta huonosta palvelusta tunsin sisälläni kihisevän kiukun, mutta sivalsin vain tyynen rauhallisesti sanaisella miekallani. Se on mielestäni paljon tehokkaampi tapa kuin kovaan ääneen räyhääminen. Toista kertaa en mene tähän paikkaan, se on selvä.

Kun tällaisia sisäisiä vitutuksen purkausfiililksiä tulee, en ole kovin tyytyväinen itseeni. Että olisinpa sittenkin osannut olla vähän aikuisempi ja ladata palautteeni ilman niin kärkästä sävyä.

Oikeudenmukaisuuden taju tuntuu olevan todella syvälle rakennettu arvo. Siitähän tämä kiukku versoaa. Asiakkaana olen mielestäni oikeutettu saamaan hyvää palvelua. Hyvin harvoin tulee tällaisia tilanteita vastaan, onneksi.

Sen verran on elämän aikana tapahtunut paljon vakavampia asioita, että ihan helpolla minun mielenrauhaa ei saa järkkymään. Mutta silloin kun näitä tiettyjä tilanteita eteen tulee, pidän puoleni. En ota koskaan vastaan huonoa palvelua ja valita siitä vasta jälkikäteen. Asia pitää hoitaa heti kun tilanne on päällä.

Mutta se tapa antaa palaute.
Se vaatii hiomista kyllä. Läheisimmät sanovat minun olevan suora, mutta asiallisen rauhallinen tällaisissa tilanteissa. Ihan rohkaisevaa, että he näkevät minut sellaisena, mutta itse koen tarvetta petrata.

Aivan ehdottomasti isoimmat hermojen menetykset ja jopa raivarit on saaneet aikaan omat pienet kullannuput.

On ihan uskomatonta miten heidän käytös voi toisinaan saada täyden raivon partaalle. Olen kuitenkin sydänjuuriani myöten rauhaa rakastava ihminen.

Muistan vain pari kertaa elämässäni hermostuneeni aikuiselle ihmiselle niin, että olisin edes korottanut ääntäni. Mutta nämä lapsukaiset. Heillä on ainutlaatuinen taito saada välillä tornado minusta irti.

Esikoiseni, nyt jo 25-vuotias nuorimies, muistaa (valitettavasti) erään tapauksen, joka tapahtui hänen ollessaan alle kouluikäinen. Illalla hammaspesulla hän päätti temppuilla ja vältellä koko toimitusta. Sitä kun aikansa jatkoi, niin minulla keitti yli. Hermostuin niin, että heitin hammasharjan seinään. Ei tullut sinäkään vuonna Vuoden Äiti -palkintoa.

Tänä päivänä vastaavaa tuskin voisi enää tapahtua, sillä kärsivällisyys on kehittynyt sitä mukaa kun lapsia on tullut lisää. Ihan noin helpolla en siis enää hermostu, mutta kyllä niitä hermojen menetyksen hetkiä heidän kanssaan edelleen tulee.

Esikoinen on myös valitettavasti “harjoituskappale” ja joutuu kärsimään vanhempiensa kasvukivuista.

Jos sisälläni olisi täysi rauha, joka hetki, osaisinko antaa negatiivisen palautteen rauhallisesti?

Henkisesti hyvin pitkälle kehittyneet ihmiset tähän ehkä pystyvät. He osaavat ottaa tilanteen kuin tilanteen vastaan sellaisenaan, ilman suuria tunnekuohuja. Olen miettinyt, että pystyvätkö he tosiaan ottamaan vastaan ihan kaiken huonon kohtelun toisilta ilman turhautumista tai mielipahaa?

Ottamaan täyden vastuun omista tunteistaan?

Lue myös tunnollisuudesta ja perfektionismista.

Jeesus oli sanonut vuorisaarnassaan, että “Älkää tehkö pahalle vastarintaa – jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Jeesus kai tarkoitti, että jos saat huonoa kohtelua tai kohtaat epäoikeudenmukaisuutta, pitäisi pystyä olemaan maksamatta takaisin – sanoilla tai teoilla. Pitäisi ennemminkin yrittää ehkäistä koston kierre.

On kai Jeesustakin täytynyt joskus harmittaa edes jokin asia, vaikka pystyikin toimimaan rakkaudellisesti väärintekijöitään kohtaan? Hyvin pitkälle kehittyneillä sieluilla on oltava egoa jäljellä kuitenkin jonkin verran pystyäkseen elämään täällä maan päällä.

On todella ihailtavaa ja arvostan jokaista, joka kykenee pitämään suuttumuksensa kurissa sylkemättä sitä muiden päälle, huolimatta siitä mitä kohtelua on osakseen saanut.

● ● ●

Hammasharja episodista huolimatta esikoisestani on kasvanut kelpo ja fiksu mies. Vaikka olen hänelle tällaisen trauman aiheuttanut, on hän silti sitä mieltä, että haluaa joskus lapsia itsekin 🙂

Että ei kai se niin kamalaa ole, vaikka äidit joskus vetää herneen nenään ja paljastaa heikkoutensa lastensa edessä.

Ehkä tähän samaan myötätunnon henkäykseen voisi – inhimillisyyden nimissä – sallia myös itselleen ne satunnaiset kilarit.