Montakohan tuntia elämässäni olen käyttänyt siihen, että keräilen lattialta lasten leluja, siirtelen tavaroita keittiössä edes takas ja taas omille paikoilleen? Tai järjestelen vaatteita kaappiin vain ottaakseni ne sieltä hetken kuluttua uudelleen käyttöön?

Sitäkin mietin, että miksi toisia ei haittaa alkuunkaan sotkuinen koti ja itse en voi sellaisessa elää. Toki lasten myötä olen oppinut olemaan hiukan rennompi.

Myös monien ravistelevien elämäntapahtumien johdosta olen ollut pakotettu antamaan itselleni armoa.

On vaan ollut pakko ottaa rauhallisemmin. Usein tavoitteena on ollut vain selviytyä päivä kerrallaan ilman yleviä tavoitteita täydellisestä siisteydestä. Vaikka viime vuosina on tapahtunut paljon asioita, jotka on opettaneet itsemyötätuntoa, tunnistan edelleen olevani itselleni liian vaativa monissa asioissa.

Onko lapsuudenkodin asenne toiminut mallina, jota seuraan?

Äitini on tarkka järjestyksen ihminen sekä tunnollinen asioiden varmistaja. Hän sanoi minulle kyllä kun olin teini, kun katseli sekaista huonettani, että ensimmäisestä omasta kodistani tulee varmasti kamalan sotkuinen. No, eipä tullut. Ei yhdestäkään kodistani. Ehkä teini-ikä on jokin hämärä välivaihe.

Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Pyrin tekemään kaiken työn yksityiskohtia myöten omien kriteerieni mukaan huolellisesti.

Silloin kun vielä olin palkkatyössä ja lähetin vaikkapa sähköpostia, tärkeää oli tietysti viestin tyhjentävä ja mahdollisimman informatiivinen sisältö. Mutta melkein yhtä tärkeää kuin sisältö, oli että kaikki oli kieliopillisesti oikein ja pilkut kohdillaan.

Tunnen suurta tyytyväisyyttä siitä, että ilmaisuni olisi mahdollisimman hyvää ja lukija saisi tekstistäni irti juuri sen sanoman, mitä tarkoitan.

Mutta usein mietin, menisikö se viilailun raja vähän eri kohdassa kuitenkin.

Tunnollisuus on hyvin pitkälle hyve, mutta se voi myös rajoittaa.

Olen jättänyt tekemättä asioita sen takia, että tiedän jo etukäteen etten ole kyseisessä asiassa omasta mielestäni hyvä. Jos asia on yhtään merkityksellinen, haluan olla siinä omasta mielestäni oikein hyvä, vaikka riittävän hyvä olisi tarpeeksi. Pelkäänkö epäonnistumista ja haluan vain pelata varman päälle?

Miksi ei vain tekisi ja katsoisi josko siitä selviäisi kuitenkin hyvin?

● ● ●

Joskus uusi ja aidosti innostava asia saa kyllä kokeilemaan. Eihän mitään uutta voi oppia ellei edes yritä. Esimerkiksi työpaikkaa olen aikoinani vaihtanut aina kun entinen ei ole enää tarjonnut motivoivaa polkua eteenpäin. Paikalleen ei voi jäädä pelkästä mukavuudenhalusta.

Rohkeuden puutteesta siis ei ole kyse. Uskon, että kaikki asiat on teknisesti opittavissa, kun taas asenne on sisäsyntyinen ja liittyy persoonaan. Se on paljon monitahoisempi juttu.

Yksi pelkästään hyvä puoli täydellisen lopputuloksen tavoittelusta ainakin on. Se voi auttaa saattamaan asiat loppuun asti. Sen minkä aloittaa, se viedään maaliin asti, vaikka joskus ei niin kauheasti huvittaisi.

Päättäväisyys ja itsekuri ovat aivan varmasti tunnollisuuden sisaruksia.
Kun haluan jotain tosissani, en anna helpolla periksi. Tavoitteeseen sitoutuminen on sydämen asia.

Teini-ikäisellä lapsellani oli eilen hammaslääkäri. Menimme sinne kävellen ja meidän piti ylittää ajotie. Valot näyttivät punaista. Halusin mennä nopeasti tien yli eikä autojakaan näkynyt. Sanoin lapselleni, että ollaanpas nyt pahiksia ja mennään äkkiä tästä yli.
Hän totesi, että
“Siis häh, menetkö sä muka päin punaisia!”.

Olen miettinyt, että onkohan sekin jokin osa perfektionismia, että lupauksen antaminen on minulle jollain lailla pyhä asia.

Jos joutuisin tekemään vastoin lupaustani, otan siitä täyden vastuun. Jos mokaan, korjaan virheeni jos se suinkin on mahdollista.

Toisen selän takana en voisi koskaan pettää antamaani lupausta. Olen nuorempana tehnyt omat kipeät valintani tätä periaatetta vastaan ja se on vain vahvistanut haluani olla täysin rehellinen. Tiedän nyt, että vain näin voi ylläpitää aitoja ja kestäviä ihmissuhteita.

Ainakin hyvin läheisissä ihmissuhteissa tietysti toivon, että myös minulle annetut lupaukset pidetään. Jos toinen ei siihen jostain syystä pysty, mikä voi tietysti olla toisinaan inhimillistä, olisin ensimmäinen joka kuulisi asiasta.

Näin ei tietenkään ole aina tapahtunut ja se on aiheuttanut paljon surua. Musertavinta on ollut silloin kun paljastui, että kaikkein rakkain ihminen toimi selkäni takana. Valehtelemalla hän yritti asiaa vielä peitellä, mikä luonnollisesti vain pahensi asiaa. 

Luottamus on parisuhteen peruspilareita ja hyvin herkkä asia. Sitä on äärimmäisen vaikeaa rakentaa takaisin kun sen kerran on menettänyt.

Voisi varmaan luulla, että joustavuus ja sopeutumiskyky olisi piirteitä, joita perfektionistilla ei ole. Väärin.

Itse rakennettu ympäröivä järjestys tuo tietynlaista turvaa, jolloin ulkoapäin tulevat yllätykset ei niin paljon horjuta.

Oikeanlainen tilannetaju auttaa erottamaan rajan milloin pitää joustaa ja päästää irti. Kynsin ja hampain ei kannata pitää kiinni omista kriteereistä jos yhteinen tyytyväisyys vaatii hellittämään. Kun mukana on muitakin, täytyy nähdä kokonaiskuva eikä vain katsoa omia tarpeitaan.

● ● ●

Tunnollisuus ja täydellisyyden tavoittelun tarpeet kumpuavat varmasti myös vaikeudesta hyväksyä itsensä keskeneräisyyttä. Tietoista tämä ei ole, koska ymmärrän todellakin olevani keskeneräinen ihminen.

Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen, mutta yksi iso askel siihen suuntaan. Itsensä kaikkien puolien, myös niiden varjopuolien, rakastaminen on vaikeaa ja sitä me täällä opettelemme.

Silloin kun toimii tunnollisesti ja tavoitellen parasta mahdollista ei tarvitse myöskään katua jälkikäteen.

Myönnän, että tänä päivänä tekisin toisin joidenkin menneisyyden asioiden suhteen jos sama tilanne tulisi uudelleen eteeni. Teemme kuitenkin aina valintamme sillä viisaudella, joka meillä kyseisellä hetkellä on. Siksi en kadu sitä mitä olen jo tehnyt, koska silloin tein täydellisen parhaani.

Katuminen on turhaa silloin kun ottaa tapahtumista opikseen eikä tee samaa uudelleen. Olemme täällä oppimassa ja kehittymässä.

Mikäli tarkoitusperät ovat kunnialliset, uskon että kaikki tekevät aina parhaansa.

Suurin syy täydellisyyden tavoittelulle, vuosien pohtimisen jälkeen on se, että kun oman pään sisäinen maailma on niin aktiivinen ja rikas, on ulkoisten olosuhteiden oltava mahdollisimman hyvässä ojennuksessa. Sitä kautta saan tunteen oman elämäni hallinnasta.

Ajatukset eivät pääse juoksemaan vapaasti jos joudun katsella sotkuista elinympäristöä, jos takaraivossani on lista tekemättömiä asioita tai jos en olisi ollut uskollinen omille tarpeilleni. Luovuudelle on tilaa vasta kun ympäristö on järjestyksessä.

Luulen silti, että vaikka saisin jonain päivänä poistettua kaikki keskeneräisyydet itsestäni, mikä tuskin on edes mahdollista, nauttisin silti siisteydestä ja järjestyksestä. Mutta sitten se ei olisi enää niin pakollista ja osaisin relata vähän enemmän. 

Joskus näin on jo tapahtunutkin.
Kun sain viettää hetken aikaa elämästä tärkeimmän sielunkumppanini kanssa, ei ympäröivällä järjestyksellä ollut kertakaikkiaan mitään väliä. Siellä ne vaatteet saattoi lojua lattialla vaikka päiväkausia eikä minua haitannut yhtään. Olin täynnä rakkautta ja intohimoa, fyysisesti ja henkisesti – sielu oli ääriään myöten täynnä.

Romanttinen rakkaus ja seksuaalisuus ovat sielulleni suurinta polttoainetta
ja kun nämä virtaavat elämässäni täydellä teholla,
kaikki asettuu järjestykseen sisälläni.
Ja silloin ympäristö saa vaikka kadota.